Maailman osaavin kansa?
Hallituksen tavoitteena on, että suomalaiset olisivat maailman osaavin kansa vuoteen 2020 mennessä. Riittääkö reilu kahdeksan vuotta tavoitteen saavuttamiseen?
Johdolla ja päättäjillä on hyvä olla tavoitteita, koska ne auttavat suuntaamaan yhteisiä kehittämisponnisteluja. Savolaiset irvileuat kutsuvat visioita "herrojen huaveiksi", joku suomenkielinen voisi käyttää näky-termiä. Organisaatiojohtamisen oppien mukaan vision pitää olla riittävän haasteellinen.
Koulutuspolitiikan lähihistoriasta löytyy esimerkkejä vastaavista tavoitteista. Euroopan komissio esimerkiksi asetti aikoinaan tavoitteeksi, että unioni olisi vuoteen 2010 mennessä maailman johtava tietoyhteiskunta ja tietotalous. Tuloksena oli maailman johtava vakuustalous.
Vastaavasti vuodesta 2000 alkaen on Suomessa panostettu paljon elinikäisen ohjauksen ja aikuiskoulutukseen osallistumisen kehittämiseen.
Kehitimme esimerkiksi innoissamme Euroopan sosiaalirahaston (ESR) ja opetusministeriön tuella koko kansan osallistumisen mullistavaa koulutuksen tietopalvelua, Opintoluotsia. Kiitokseksi kansalaisten osallistuminen aikuiskoulutukseen notkahti vuonna 2005, ensimmäisen kerran sitten vuoden 1980, kun tilastointi aloitettiin.
Kuten koulutuksen kehittämissuunnitelmassa (KESU) todetaan, Suomi on osaamisen ja koulutuksen mallimaa vain — kenties rapistuvissa — mielikuvissa. Nuorten koulutustasossa olemme OECD-maiden n vertailuissa vasta sijalla 18. Ja perinteisesti vahva aikuiskoulutukseen osallistuminen valuu alas. Kaukoitä ajaa ohi PISA-tuloksissa.
Kohta pärjäämme enää pesäpallossa, jota ei muualla pelata. Töitä riittää, jos vuoden 2020 tavoite halutaan saavuttaa.
Koulutuspoliitikkoja on ehkä kiihottanut käynnissä oleva aikuisten osaamista arvioiva vertailututkimus, PIAAC. PISA-menestys on tuudittanut meidät ajatukseen, että täytyyhän meidän pärjätä mainiosti myös aikuisten tietoyhteiskuntataitoja vertailtaessa. Ovathan aikuiset nyt fiksumpia kuin lapset?
En olisi aikuisten osaamisesta kovin optimistinen. PIAAC ei mittaa koulutustasoa vaan osaamista. Itse jouduin taannoin opastamaan joensuulaisessa parkkihallissa opettajankoulutuksen läpikäynyttä kansanedustajaa tavallisen parkkiautomaatin käytössä. Raha sisään, lippu ulos. Jos kansaa edustavat kansankynttilät eivät pärjää, miten me muut sitten?
Eivätkä edes tohtorin koulutuksen saaneet osaa lukea käyttöohjeita, jopa kopiokoneen käyttö on meille joskus haastavaa.
Koulutustason nousun lisäksi vuoden 2020 tavoitteen mittarina on sukupuolten välisten erojen kaventaminen osaamistuloksissa ja koulutukseen osallistumisessa. Aikuiskoulutusta koskee osallistuminen.
Miesten omaehtoiseen harrastustavoitteiseen koulutukseen osallistumisaste on ollut vuosina 1980—1995 tasan 11 prosenttia, mutta vuosien 2000 ja 2005 tutkimuksissa se hypähti jo 12 prosenttiin! Kehitysvauhti on huima. Jos vauhti pitää, tavoitamme naisten vuoden 2005 osallistumisasteen, 23 prosenttia, vuoden 2125 paikkeilla.
Lisäksi "koulutuksen periytyvyyttä vähennetään". Geeniteknologit ovat jo paneutuneet ongelmaan. Siinäkin ikävää on tavoitteiden ja tekojen välinen ristiriita.
Yliopistojen pääsykokeissa suositaan nyt ylioppilastutkintoa ja uusia ylioppilaita, käytännössä koulussa menestyviä tyttöjä ja hyväosaisten perheiden lapsia. Mitenköhän tämä edistää miesten osallistumisen lisäämistä ja koulutuksen periytyvyyden vähentämistä?
Aiemmin Sivistyksessä:
Julkaistu: 5.10.2011 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi