Mitä iloa tutkimuksesta
Säännöllisin väliajoin jostakin singahtaa kysymys tutkimuksen hyödyistä käytännölle.
Aihetta käsitteli äskettäin myös Sivistyksen uutinen. Siinä todettiin provosoivasti, että "aikuiskasvatustutkimus on vähäistä, eikä se vastaa alan käytännöllisiin ja poliittisiin tarpeisiin".
Ongelmalla on kaksi puolta: Tutkijoita ja tutkimusta voi kritisoida näennäispuuhastelusta ja turhan tutkimisesta. Yhtä hyvin voi olla niin, että tuloksia ei osata, haluta, ymmärretä tai jakseta käyttää toiminnan kehittämisessä tai poliittisessa päätöksenteossa. Siis eräänlainen savolainen malli, jossa vastuu siirtyy kuulijalle, kun tutkija avaa suunsa tai kirjoittaa raporttinsa.
Aikuiskasvatustutkimuksen koettu vähäisyys vaatisi sekin tarkastelua. Omassa kirjahyllyssä on noin 12 metriä luettavaa, ja yliopiston kirjastossa lisää. Jos kaikkien kotimaisten tutkijoiden strategiset tulostavoitteet toteutuvat, tänä vuonna syntyy pahimmassa tapauksessa ainakin 300 uutta artikkelikäsikirjoitusta. Tämä edellyttää, että aktiivitutkijoita ja vakavasti otettavia jatko-opiskelijoita on arviolta 100, ja keskimääräinen uusliberalismin myötä yliopistoihin ujuttautunut tulostavoite kolmisen artikkelia vuodessa per hutkija.
Tutkimustietoa toisin sanoen on. Tutkimuksen laajuus itsessään rajaa sen, miten helppo sitä on soveltaa käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimuksista on yleensä mahdoton löytää täsmävastausta johonkin tiettyyn ongelmaan. Siihen ei pysty välttämättä edes ammattitutkija, jos kysymys ylipäätään on onnistuttu muotoilemaan.
Esimerkistä käy osallistumistutkimus, joka on aikuiskasvatuksen ominta alaa, aikuiset kun eivät lasten tavoin raahaudu koulunpenkille pakon edessä vaan omaehtoisesti ja tositarkoituksella. Ja osallistuminenhan kasautuu Matteus-efektin mukaisesti, kuten emeritusprofessori Ari Antikainen totesi jäähyväisluennossaan. Osallistumisen rakenteista ja prosesseista on hyvä tutkimustietovaranto, mutta osataanko sitä käyttää? Vapaan sivistystyön kehittämisohjelmassa vuosille 2008-2012 pähkäillään osallistumisproblematiikan kanssa samaan tapaan kuin parikymmentä vuotta sitten vastaavissa dokumenteissa. Tutkimustieto ei ainakaan tässä ole auttanut sen paremmin käytäntöjen kuin päätöksenteon kehittämistä.
Onko vika tutkijoissa vai kuulijoissa? Ehkä molemmissa. Yhteiskunta- ja ihmistieteiden perusongelmana on tutkittavien ilmiöiden monimutkaisuus ja ennustamattomuus. Tutkimus voi paljastaa ja todentaa joitakin säännönmukaisuuksia, kuten minkälaisilla jipoilla edistetään miesten osallistumista, mutta käytännössä elävässä elämässä on aina paljon niin sanottuja väliin tulevia muuttujia, jotka sotkevat hyvät ennusteet ja mallit. Itseään kunnioittava tutkija ei oikeastaan voikaan sanoa, miten asiat ovat. Hän voi vain esittää todennäköisyyksiä, mahdollisuuksia ja suosituksia. Ja niille sitten vaihtoehtoja, "... toisaalta taas...".
Vanha vitsi kertoo päättäjästä, joka halusi palkata yksikätisen tutkijan neuvonantajaksi, koska nykyinen vesitti aina kaikki suosituksensa sanomalla "... but on the other hand...".
Julkaistu: 26.2.2009 klo 9:00
Lukijoiden kommentteja
...ja erittäin ajankohtainen. Yritän seurata vastedes blogiasi! Nähdään täällä Länsi-Uudellamaalla!
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi