Ohjausyhteiskunta
Viime vuosina ei ole julkaistu yhtään koulutukseen liittyvää kehittämisohjelmaa tai kannanottoa, jossa ei ole huudettu ohjausta apuun. Ohjauksesta on tullut messias, jonka kuvitellaan ratkaisevan kaikki koulutusjärjestelmän ja yksilöiden ongelmat.
Ohjaus on kuitenkin sumea käsite ja ilmiö.
Puhutaan sitten yliopisto-opetuksen kehittämisestä, perusopetuksen laadusta, koulutusjärjestelmän virtaviivaistamisesta tai elinikäisen oppimisen linjauksista, aina mainitaan ohjaus ja sen lisääminen. Hyvä niin, onhan se yksi uuden osastoni vahvoja oppiaineita ja tutkimusalueita.
Ohjauksella täytyy olla ihan oikeaa tarvetta, eihän se muuten työllistäisi niin hyvin ohjaajia, ohjauksen kehittäjiä ja ohjauksen tutkijoita.
Virallinen selitys on yhteiskunnan, koulutusjärjestelmän ja yksilöiden elämänpolkujen monimutkaistuminen. Kun vanhaan hyvään aikaan oli vielä selviö, että kauppiaan pojasta tuli kauppias ja maanviljelijän taimista uusia maanviljelijöitä, ohjaukselle ei juuri ollut tarvetta. Koulutusmahdollisuuksiakaan ei ollut kiusaksi asti, toisin kuin nykyään.
Nykyään kenen tahansa lapsella on uravaihtoehtoina kaikki mahdolliset hommat formulakuskista tositv-tähteen. Aikuisuuskaan ei nykyään pelasta ohjaukselta, sillä työpaikat ja jopa ammatit häviävät monelta alta, jolloin on pallo hukassa. Puhumattakaan, että saisi selkoa koulutusviidakosta.
Ohjauksen suurista mysteereistä ensimmäinen on käsitteen laaja-alaisuus. On olemassa uraohjausta, opinto-ohjausta ja oppilaanohjausta, ja vielä päälle kaikki työnohjaukset ja vastaavat.
Peruskouluissa eri toimijoilla on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä ohjaus on ja kenelle se kuuluu. Ohjauksen opiskelijat tekevät graduja ja väitöskirjoja, joissa hahmotellaan, mistä ohjauksessa oikein on kyse. Siis siinä, mitä opiskelevat.
Vuodesta toiseen ohjauksen ammattilaiset myös pohtivat neuvonnan ja ohjauksen eri syvyysasteiden eroja. Legendaarinen suusta suuhun kulkeva vertaus liittyy kellonaikaa kysyvään asiakkaaseen: neuvonantaja (advise) kertoo mitä kello on, ohjaaja joko sanoo "mennään yhdessä katsomaan, mitä kello on" (guidance) tai "mitä sinä haluaisit kellon olevan" (counselling).
Vieläkin mielenkiintoisempi mysteeri on, kuinka ohjata ohjaamatta. Useimpien koulukuntien mukaan ohjauksen perussääntö on, että ohjaaja ei saa suoraan vaikuttaa ohjattavan päätöksiin vaan auttaa tätä tekemään omia "informoituja" päätöksiä. Tutkija Sanna Vehviläinen osoitti aikoinaan väitöskirjassaan, että homma ei toimi, sillä ohjaustilanteissa vannoutuneinkin ei-ohjaaja tiedostamattaan ohjaa "oikeisiin" valintoihin jo pelkillä äänenpainoilla.
Mystinen on myös ohjauksen koulutuspoliittinen ulottuvuus. Kun vielä 1990-luvulla ohjauksen tavoitteena oli tukea yksilöiden omaehtoisia valintoja, odotetaan sen nykyään uusliberalistisen työelämälähtöisen koulutuspolitiikan innoittamana ohjaavan yksilöt tehokkaasti koulutukseen, sen läpi ja oikeaan työelämälokeroon, jotta talouselämän kilpailukyky maksimoituisi.
Tätä lyhyesti kuvattua taustaa vasten ohjauksen maininta kaikissa mahdollisissa yhteyksissä eräänlaisena viisasten kivenä on omituista. Mitä ja minkälaista ohjausta ylipäätään peräänkuulutetaan, kun sitä halutaan lisättävän? Ratkaiseeko se oikeasti kaikki ongelmat?
Julkaistu: 19.5.2010 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi