Opiskelkaa itse
Tutkijat ja aikuiskouluttajat ovat pohtineet syitä siihen, miksi 30 vuotta tasaisesti kasvanut aikuiskoulutukseen osallistuminen on kääntynyt laskuun. Tilastojen osoittama tulos on yllättävä ja odottamaton, myös hieman nöyryyttävä koulutuspoliitikoille ja meille niska limassa koko 2000-luvun aikuisten osallistumisen eteen raataneille.
Koulutuspolitiikassa tehtiin vuonna 2000 suuri avaus Euroopan unionin elinikäisen oppimisen tavoitteiden osalta. Rakensimme kansalaisille esimerkiksi aivan uudenlaisen koulutustiedon hakupalvelun. Opintoluotsin piti saada kansa opintojen pariin ja lehmät lentämään.
Ja sitten tuli tilastonotkahdus. Vuonna 2000 osallistuminen aikuiskoulutukseen oli Etelä-Suomen läänissä 57 prosenttia, vuonna 2006 se oli 50 prosenttia. Poliitikkojen visio 60 prosentin osallistumisasteesta näyttää karkaavan samaan paikkaan kuin muutkin "herrojen huaveet", visio savoksi, yleensä päätyvät.
Notkahduksen syitä ovat kyselleet kollegat Saksaa myöten. Varsinaisia tutkimustuloksia asiasta ei ole, mutta arvauksia on esitetty. Esimerkiksi työantajien investoinnit koulutukseen ovat hieman vähentyneet - eikö ne lue unionin koulutuspoliittisia asiakirjoja?
Väestön ikääntymistä on samoin epäilty. Työnantajat panostavat yhä vähemmän iäkkäiden työntekijöiden koulutukseen, ja myös vapaassa sivistystyössä on sukupolvenvaihtoleikkaus, kun toiminta ei kiinnostakaan enää nuorempia sukupolvia kuten suuria ikäluokkia. Myös avoimen yliopiston opiskelijamäärät ovat laskeneet selvästi.
Yksi mielenkiintoinen selitysmalli on sidoksissa oppimisen ekologiaan. On esitetty arvailuja, että perinteisten täydennyskoulutuskurssien ja pitkien koulutuskokonaisuuksien sijasta nykyään opitaan mieluummin työssä ja arjessa. Olisikin varsin pelottavaa, jos oppiminen olisi vähentynyt, monimutkaistuvathan yhteiskunta ja työt koko ajan, eli ei oppimisen tarve itsessään ole vähentynyt. Oppiminen vain karkaa organisoidun aikuiskoulutuksen ulkopuolelle, Tilastokeskuksen ulottumattomiin.
Mutta minne? Yksi työkalu asian pohtimiseen voisi olla Kolbin kokemuksellisen oppimisen malli, joka puutteistaan huolimatta jäsentää aika hyvin ihmisten tapoja oppia. Kun ihmisiä pyytää spontaanisti kertomaan, millä tavalla he opiskelevat uusia asioita, vastaukset painottuvat yleensä hyvin kolmeen ryhmään: kurssille osallistumalla, kaverin kimppuun käymällä ja itse kokeillen. Kolbin neljäs ulottuvuus, pohdiskelu, ei kumma kyllä ole suomalaisten suosiossa.
Jos kurssille osallistuminen on laskusuunnassa, täytynee oppimisen tapahtua aiempaa useammin itsenäisesti tai kaverin kimppuun käymällä, hienommin sanoen sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa. Karkaako oppiminen siis verkostoihin? Tulkintaa tukevat ainakin sosiaalisen median buumi ja mobiiliteknologian lupaavat oppimissovellukset. Merkittävin oppimistutkimuskin tehdään nyt oppimisverkostoissa.
Myös kurssikammo voi selittää tilastojen omituisuuksia. Itse kävin elämäni ensimmäisen ja viimeisen atk-kurssin vuonna 1984 yliopistolla. Wordstar-tekstinkäsittelyohjelman perusteita massaopetuksena, kone jumittui kymmenessä minuutissa. Puolen vuoden "olen tietoyhteiskuntahylkiö" -masennuksen jälkeen aloin opetella tietokoneiden käyttöä itsekseni. Hyvin menee vieläkin.
En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt aikuisia, jotka aina ensimmäiseksi vinkuvat kurssien perään, kun työssä sattuu joitakin muutoksia. Opiskelkaa itse, hyvät ihmiset! No, ratsastuksen peruskurssin minäkin kävin, mutta kaikki muu, mikä ei pure tai potki, on itse opiskeltavissa.
Lisää aiheesta:
Tilastokeskuksen aikuiskoulutustutkimus
Aiemmin Sivistyksessä:
Verkko tekee lähiopetuksesta luksusta
Julkaistu: 4.11.2009 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi