Organisoitua sivistystä
Vapaa sivistystyö näkyy Suomessa olevan enemmänkin organisoitua kuin "vapaata": rakenteet ja organisaatiot takaavat toiminnan jatkuvuuden ja sivistyksen etuvartion, joka toistaiseksi on pystynyt torjumaan siihen suunnatut sissi-iskut. Mutta missä olisi tilaa ja kasvualustaa uusille vapaille sivistyksen iduille?
Helmikuisessa Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisessa Joensuussa yksi toistuva keskusteluteema oli vapaan sivistystyön tila ja sitä koskeva tutkimus. Useissa yhteyksissä todettiin, että kansansivistys on Suomessa sananmukaisesti työtä, joka on organisoitu tiettyjen instituutioiden tehtäväksi.
Keskusteluissa nostettiinkin esille, että jos ja kun sivistystä lähdetään tutkimaan, sitä pitäisi etsiä myös vakiintuneiden organisaatioiden ulkopuolelta, kuten Sivistys uutisoi.
Onko siis olemassa villin vapaata sivistystä, joka ei mahdu tai edes omaehtoisesti hakeudu olemassa oleviin organisaatioihin? Olisiko olemassa joitain sellaisia kansalaisten omatoimisuudesta nousevia sivistyksen ituja, jotka eivät olisi "työtä" vaan itse toimintaa? Vapaata sivistystoimintaa?
Jos haluaisi sanoa oikein pahasti, voisi kysyä, ovatko esimerkiksi jo 90 vuotta sitten liitoksi asti organisoituneet kansalaisopistot jonkinlaisia ikääntyneiden täti-ihmisten kotipesiä, jonne uusilla ryhmillä tai opiskeluaiheilla ei juuri ole asiaa. No, näin ei tietenkään ole, onhan opistoissa paljon uusia kursseja vuosittain. Onhan? Urbaanit huhut tosin kertovat, miten esimerkiksi naisten käsityöryhmästä on savustettu nopeasti ulos sinne erehtynyt mies.
Kun Murikka-opiston rehtori Aki Ojakangas esitteli tutkijatapaamisessa tutkimustaan kansanopiston omistajaohjauksesta, kirjasin muistiinpanoihini termin 'opistomafia'. Ammattiyhdistysopiston omistajataholla on odotuksensa opetuksen sisällöistä, jolloin vapaan sivistystyön perusperiaate osallistujalähtöisestä opiskelusta ei täysin toteudu. Osallistujan tarpeet ja opiston omistajan tarpeet eivät aina kohtaa.
Entä kansalaisopistoissa? Siellähän omistajaa eli kuntaa kiinnostaa vain säästäminen, ja harva kuntapäättäjä edes tietää, mitä niissä opiskellaan. Mistä kurssien aiheet sitten ilmestyvät? Virallinen selitys on, että ne nousevat osallistujien tarpeista.
Käytännössä kurssitarjonta kuitenkin pohjaa pääasiassa nykyisten opiskelijoiden toiveisiin ja toistaa siten itseään vuodesta toiseen. Esimerkiksi opistojen opinto-oppaat puhuvat pääsääntöisesti vanhoille asiakkaille, kuten Sivistyksessä viime syksynä todettiin.
Uusia kurssi-ideoita ei voida tai uskalleta kokeilla, jos ei ole takeita niiden taloudellisesta menestyksestä. Vuosia pyörinyt täpötäysi tilkkutyökurssi on varma nakki, talouden pelastus.
Nykyisten opiskelijoiden ohella nykyiset opettajat ovat vahva edunvalvontaryhmä. Yhdessä ne muodostavat opistomafian, joka on vallannut sivistyksen organisaatiot ja joka vuodesta toiseen uusintaa kurssitarjontaa.
Julkaistu: 10.3.2010 klo 7:00
Lukijoiden kommentteja
Uskaltaisin väittää, että olemme tahoillamme (idässä ja lännessä), pääosin toisistamme riippumatta päätyneet hyvin samantyyppisiin huomioihin ja päätelmiin (tai oletuksiin) vapaan sivistystyön tilasta, haasteista ja ongelmista.
On olemassa pienimuotoista empiiristä perustaa oletukselle että VST, ehkä eritoten kansalaisopistot ovat kehittyneet ja menestyneet sopeutumalla aktiivisten osallistujien toiveisiin ja tarpeisiin. Sisällölliset muutokset viime vuosikymmeninä (1960-luvulta eteenpäin) ovat olleet melko pieniä.
Hieman provosoiden kehityksen voisi kiteyttää toteamukseen, että paperille painettu ja joka kotiin jaettava kurssiohjelma/opinto-opas on siirtynyt sellaisenaan sähköisessä muodossa nettiin. Ja kuitenkin kaiken sanotaan muuttuneen.
Vapaassa sivistystyössä, kentillä ja kabineteissa olisi nyt rakentavan mutta kovasti itsekriittisen tutkiskelun ja pohdiskelun aika ja paikka.
Missä mennään ja mitä tehdään? Ja miksi? Mikä on (kanonisoituneiden) ideaalien ja käytännön toiminnan välinen suhde? Mitä on sivistys 2.0? Keitä vapaa sivistystyö palvelee, ja keitä sen tulisi palvella?
Onko vapaa sivistystyö tarpeeksi poliittista? (vrt. lakiin kirjatut tavoitteet tasa-arvon, moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden, aktiivisen kansalaisuuden edistämisestä).
Miten näiden poliittisten tavoitteiden edistäminen toteutuu tilkkutyökurssilla? Mikä on vapaan sivistystyön organisaatioiden suhde netissä rehottavaan vapaaseen, vapaamuotoiseen, yksilölliseen ja kollektiiviseen toimintaan ja oppimiseen?
Olisiko, kuten Jyri toteaa, mielekkäämpää puhua vapaasta sivistystoiminnasta kuin –työstä? Kumpi on tärkeämpää, instituutioiden ja organisaatioiden puolustaminen vai ajan henkeen ja virtaan hyppääminen ja näissä toimiminen?
Villiin ja vapaaseen sivistykseen voisin vielä todeta että me miehet tunnumme viihtyvän kalastus- ja metsästysreissuilla, pallokentillä ja niiden laidoilla muttemme Jyrin mainitsemassa naisten käsityöryhmässä. Jottei kukaan pääse hyödyntämään vanhaa kunnon norsunluutornimetaforaa totean lopuksi, että edellä esittämäni pätee lähes yksi yhteen myös näennäisuudistusten riepottelemaan yliopistoinstituutioon ja –organisaatioon.
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen@uef.fi