Putkikoulutustiedettä
Yliopistossa viihdytään niin pitkään, että sieltä ei ehdi lainkaan työelämään. Se ei sovi opetusministeriölle.
Jo muutamia vuosia jatkunut huoli yliopisto-opiskelijoiden hitaasta siirtymisestä lukiosta yliopistoon ja sieltä edelleen työelämään on tällä kertaa kumuloitunut opetusministeriön asettamaan, asiaa pähkäilevään työryhmään.
Yliopistoihin kuulemma päästään liian vanhana, siellä opiskellaan liian pitkään ja sieltä valmistutaan liian myöhään työelämään. Syitä on haettu useimmiten olemattomasta ohjauksesta, joko toisen asteen tai yliopistojen omasta.
Ohjaus onkin hyvä syntipukki ja ratkaisu, koska harvat, tuskin edes ohjaajat itse, tietävät, mitä se on tai mitä sen pitäisi olla. Ohjaus keskittyy liikaa koulutustiedon jakamiseen, ja liian vähän itsetuntemuksen ja työelämätuntemuksen kehittämiseen.
Lopputuloksena meillä on abeja, jotka kyllä tietävät, milloin yliopistoon haetaan mutta joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä itse haluaisi isona tehdä saati siitä, mitä työelämä tarkoittaa.
Tutkimustemme perusteella asiaan on sidoksissa muutamia ilmiöitä, joita keskustelussa on harvoin otettu huomioon. Ensinnäkin yliopistoon hakeutuvilla on ainakin neljäntyyppisiä motiiveja.
Parhaiten opinnoissaan menestyvät ja työllistyvät ne, joiden opiskeluorientaatio on akateemis-ammatillinen, kuten lääkäreillä, tai ammatillinen, kuten juristeilla ja opettajilla tai akateeminen, kuten tutkimuksesta ja tieteestä kiinnostuneilla. Heidän opintojensa tavoite on selkeä.
Sen sijaan niillä, joilla on ajautuva orientaatio, ei ole kovinkaan selkeää ammatillista saati tieteellistä tavoitetta. Yliopistoon saatetaan hakeutua outojen syiden takia, esimerkiksi suvun perinteen velvoittamana tai "kun ei ammatillinenkaan koulutus kiinnosta".
Opintoihin sitten ajaudutaan, kun "kaverikin haki" tai opiskeltavat aineet valitaan satunnaisesti, koska "tämän aineen pääsykokeessa oli vain suomenkielisiä kirjoja". Opintoihin käytetään aikaa riittävästi itseä ja totuutta etsien.
Ilmiötä voi kuvata työelämäorientaation käsitteellä. Se alkaa kehittyä lapsuudessa lakaisukoneenkuljettaja-haaveiden myötä, kehittyy läpi peruskoulun ja toisen asteen ja määrää sitten varsin selvästi yliopistoon hakeutumista, opiskelua ja työllistymistä.
Monella työelämäorientaatio on hukassa, joten sitä on ihan hyvä etsiä rauhassa pari vuotta vaikkapa ihan oikeassa työelämässä. Tätä kutsutaan välivuodeksi, joita jotkut tarvitsevat useita. Kansantaloudelle, yliopisto-opetukselle ja ennen kaikkea nuorelle itselleen on kehittävämpää viettää tuo aika töissä, vapaan sivistystyön oppilaitoksessa tai ulkomailla kuin yliopistossa kuten opetusministeriö haluaa.
Työelämäorientaation kehittyminen vaatii aikaa eli kypsyttelyä. Valintatekniset uudistukset johtavat vain siihen, että yliopistot täyttyvät välivuoden viettäjistä. Kypsymistä nopeuttaisi hieman, jos peruskoulun ja toisen asteen opinto-ohjausta kehitettäisiin niin sanotun elinikäisen ohjauksen mallin mukaisesti, tuottamaan ura- ja elämänsuunnittelua tukevia valmiuksia.
Ohjausta on myös kehitettävä työelämäyhteistyön ja koti-kouluyhteistyön alueilla. Parhaillaan käynnissä olevassa ohjauksen kehittämistyössä mukana olevien eli edelläkävijäkoulujenkin edustajat arvioivat, että esimerkiksi työelämäyhteistyö toimii hyvin vain 30 prosentissa kouluista.
Julkaistu: 22.4.2009 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi