Tutkijat tavaavat
Aikuiskasvatustieteen tutkijoilla on tapana tavata toisiaan Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisessa. Sellaisen järjestäjänä olen huomannut, että vaikka tutkija selviää tieteenteon haasteista, ilmoittautumisohjeiden tavaaminen on joskus ylivoimaista.
Perinne alkoi Orivedeltä vuonna 1989. Ensi viikolla järjestettävä Joensuun-tutkijatapaaminen on järjestyksessä yhdeksäs. Se avaa samalla 70 vuotta täyttävän Aikuiskasvatuksen Tutkimusseuran juhlavuoden.
Tapaamisten järjestelyvastuu kiertää yliopistosta toiseen. Edellisen kerran oltiin Rovaniemellä. Järjestäjäksi yleensä valitaan pahaa-aavistamaton porukka, jolla ei ole juuri hajua asian luonteesta. Tai sitten porukalla on edes jonkinlainen moraalinen paine hoitaa järjestelyt vuorollaan.
Kollegan kanssa suostuimme Lapin yliopiston aulassa kahvitauolla ottamaan vuoden 2010 tutkijatapaamisen järjestelyvastuun Joensuuhun. Kummallakin on ihan liiankin kanssa kokemusta konferenssijärjestelyistä, joten ainakaan naiivi tietämättömyys ei selittänyt tehtävän vastaanottamista.
Oman toimen ohella, amatöörivoimin ja lähes omakustannusperiaatteella toteutettava sadan hengen tieteellinen konferenssi ei ole mikään helppo nakki. Onneksi Joensuusta löytyi mainio talkooporukka avuksi järjestelyurakkaan.
Kahden vuoden ajattelu- ja pohjatyö on tuottanut ohjelman, joka ainakin paperilla näyttää hyvältä. Johdantosessioon on koottu mainio paketti puhujia, ja teemaryhmien taso on laadukas. Toteutustavoissakin on uutta. Esimerkiksi aiemmin lupaamani paneelikapina konkretisoituu Kalamaljakeskusteluun, jonka toteuttaminen isossa konferenssissa on oma haasteensa.
Jos ohjelma antaa, minkä lupaa, suomalainen aikuiskasvatustutkimus nytkähtää Joensuussa pykälän eteenpäin. Ideointi- ja keskustelusessioissa kehitellään toimintamalleja ja yhteistyötä esimerkiksi vapaan sivistystyön tutkimuksen edistämiseksi. Tarkoitus on myös ideoida tutkimuksen ja käytännön lähestymistä.
Tasapainon vuoksi mukana on kriittisiä näkökulmia, sillä kaikki eivät välttämättä pidä yliopistojen ja tutkimuksen hankkeistumista ja "puhtaan tieteen" uhraamista käytännölle toivottuna kehityskulkuna.
Konferenssin suunnittelu, markkinointi, ilmoittautumisten hallinnointi ja monet muut käytännön asiat ovat oma taiteenlajinsa. Oikeassa maailmassa sellaisia hoitavat asiaan vihkiytyneet firmat, ja mielihyvin olisin nytkin antanut hallinnoinnin ammattilaisille. Mutta vaativat mokomat rahaa vastikkeeksi, eivätkä tee talkoilla kuten me kiltit yliopistotutkijat.
Otsikon sanaleikki on aasinsilta pieneen valitusvirteen. Vaikka useimmat osallistujat toimivat ohjeiden mukaan, pieni vähemmistö saa tuntumaan konferenssijärjestelyt kirppusirkuksen tirehtöörin hommalta. Funktionaalinen lukutaito on haussa, kun viideskään selkokielinen ohjeistus ilmoittautumiskäytännöstä ei tuota tulosta. Viestejä ei lueta tai ymmärretä, jos niistä puuttuvat tavuviivat. Viikkoa ennen tilaisuutta onkin jännittävää arvuutella, ovatko kaikki paikalle ilmestyvät oivaltaneet ilmoittautua säädetyssä järjestyksessä.
Viestinnän professori Osmo A. Wiio on kuulemma kirjoittanut jossain, että "viestintä harvoin onnistuu, paitsi vahingossa". Toivottavasti sama ei koske tutkijatapaamisia.
Julkaistu: 10.2.2010 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi