Virkaan astuttu
Yliopistoissa on perinne nimeltä virkaanastujaisesitelmä. Äkkinäinen voisi kuvitella että siinä uusi professori paljastaa syvän osaamisensa tai ainakin linjaa tulevaa tutkimusohjelmaansa.
Käytännössä virkaanastujaisesitelmä on 20 minuutin pikapläjäys, joita vuoden aikana aloittaneet uudet professorit pitävät putkeen yhden aamupäivän. Omani pidin tiistaina 19. toukokuuta.
Aihevalinnassa päädyin turvalliseen ja perinteiseen eli oman tieteenalan esittelyyn. Valinta on ovela, sillä vastaavaa tilaisuutta valistaa muiden tieteenalojen edustajia ei akateemisen uran aikana juuri ole. Akateemisen perinteen velvoittamana ja kahvituksen toivossa yliopistoväki kuuntelee hievahtamatta.
Tarvetta valistukselle on, sillä pienenä ja harvinaisena tieteenalana aikuiskasvatustiede tunnetaan huonosti. Asiasta ei ole joko mielikuvaa, tai sitten kuvitellaan, että aikuiskasvatus menee samaan pakettiin muiden kasvatustieteiden ja erityisesti massiivisen opettajankoulutuksen kanssa, oppilaat vain ovat isompia.
Esimerkiksi uuden yliopiston tiedekunta- ja osastojaon suunnitteluvaiheessa eräs naapuriyksikkö ehdotti, että aikuiskasvatustiede ja soveltava kasvatustiede, joka on siis opettajankoulutusta, voitaisiin sijoittaa hyvin samaan pakettiin.
Viimeinen kimmoke aihevalinnalle oli se, että kasvatusalan tutkimusstrategiaa hiottaessa eräässä luonnosversiossa oli yhteiseksi tutkimuskohteeksi määritelty 'kasvatus-, koulutus- ja opetuskäytäntöjen' tutkimus, puhuttiinpa toisella sivulla jopa 'koulukäytännöistä'.
Nimestään huolimatta aikuiskasvatus ei rajaudu aikuisten kasvattamiseen, ja organisoitu perinteinen 'koulutuskin' kattaa vain murto-osan aikuisten oppimisen ja kehittymisen problematiikasta. Termiä 'opetus' puolestaan pyrkii välttämään jokainen itseään kunnioittava aikuisten osaamisen kehittäjä.
Aikuiskasvatustiedettä on muutenkin vaikea niputtaa yhteen yleisen kasvatustieteen ja erityisesti soveltavan kasvatustieteen kanssa. Aikuisuuteen ja aikuisten oppimiseen kuuluvat ilmiöt eroavat sen verran lasten ja nuorten kasvatuksen teemoista, että niitä voi oikeastaan lähestyä vain aikuiskasvatustieteen omilla näkökulmilla ja malleilla.
Esimerkiksi koulutukseen osallistuminen kuuluu selkeästi vain aikuiskasvatustieteen piiriin. Vai onko joku joskus tosissaan tutkinut, miksi lapset menevät tai eivät mene peruskouluun?
Lastenkasvattajat tekevät opetussuunnitelmatutkimusta mutta aikuiskasvatuksessa puhutaan koulutustarveproblematiikasta, joka vaatii aivan erityiset mallinsa ja teoriansa. Puhumattakaan aikuisen oppimisen erityispiirteistä, jotka nousevat esiin elämänkokemuksen ja reflektiokyvyn lisääntymisen myötä. Mezirowilaista "merkitysperspektiivin kriittistä tiedostamista" olisi vaikea harrastaa ekaluokkalaisten kanssa.
Naapurihuoneen hiljainen kollega tutkii sivistyksen ja oppimisyhteiskunnan ilmiöitä elämänkulun ja koulutussukupolvien näkökulmasta. Kohdistuuko hänen tutkimuksensa kasvatus-, koulutus- vai opetuskäytäntöihin? Entä minne sijoittuisi Anne Rantalaisen gradun aihe?
Lisää aiheesta:
Jyri Manninen: Aikuiskasvatustiede kasvatustieteiden kentässä
Julkaistu: 20.5.2009 klo 7:00
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi