Voiko tutkimusta hyödyntää

Tutkimusta ylistetään juhlapuheissa kaiken hyvinvoinnin turvaajaksi. Mutta voidaanko tutkimusta, kehittämistä ja tekemistä yhdistää? Oikeasti?

Viimeksi elokuussa Tieteiden talolla kasvatusalan tutkimus nostettiin jopa "tulevaisuuden voimavaraksi". Poliittisten ja virkamiespäättäjien, kehittäjien, toimijoiden ja tutkijoiden kesken pohdittiin, miten tutkimusta ja sen tuloksia voitaisiin yhä paremmin hyödyntää oikeassa elämässä.

Entisessä elämässäni jouduin miettimään asiaa keskivertokansalaista enemmän. Yliopistojen täydennyskoulutusyksiköissä tehtävä kehittämis- ja tutkimustyö on jo määritelmällisesti jotain outoa. Yliopisto karsastaa sitä, koska se ei aivan täytä puhtaan tieteellisen tutkimuksen kriteerejä eikä sitä voi hyödyntää käytännön kehittämisessäkään ilman tiettyjä kommervenkkeja.

Tutkimus ja tekeminen ovat kaukana toisistaan. Olen kuvannut niiden eroa jatkumolla, jonka toisessa ääripäässä on opinnäytetutkimus ja sitten "oikea" tutkimus, toisessa taas tekeminen — se ihan oikea toiminta, vaikkapa aikuiskouluttaminen. Väliin sijoittuvat kehittäminen, arviointi, kehittävä arviointi ja toimintatutkimus.

Edes janan vierekkäisiä toimintoja ei voi hoitaa sama ihminen yhtä aikaa. Aikuiskouluttaja ei ennätä kehittää työtään, ellei ota toimivapaata — tai uhraa vapaa-aikaansa. Kehittäjä ei ehdi arvioida. Tutkija taas joutuu ottamaan vapaata tutkijan tehtävästä ehtiäkseen tehdä opinnäytetyönsä, tutkimuksen huipentuman, jonka harva käytännössä edes lukee.

Myös työn erilainen kohde selittää tutkimuksen hyödyntämisen ongelmia. Tutkijoiden on yhä enemmän keskityttävä artikkeleiden julkaisemiseen kansainvälisillä tiedefoorumeilla, mutta tekijöiden ja kehittäjien elinehto on saada käytäntö toimimaan. Siinä tuskin joutaa lukea tutkijoiden höpinöitä ulkomaan kielillä.

Tutkijoiden kirjallisten höpinöiden hyödyntämistä käytännössä ja päätöksenteossa vaikeuttaa erityisesti se, että hengissä selvitäkseen tutkijan kannattaa julkaista makkaransiivuperiaatteella. Siinä pienin mahdollinen julkaistava yksikkö raportoidaan artikkelina.

Käytännön toimijat sen sijaan joutuvat keittämään koko sopan perunoineen päivineen, eikä silloin yksi tai edes kymmenen artikkelia juuri soppaa sakeuta.

Tutkimus on hidasta ja keskittyy yksityiskohtiin, tekeminen ja kehittäminen nopeatempoista ja kohdistuu kokonaisuuksiin.

Olen yrittänyt ratkaista tutkimuksen ja tekemisen yhdistämisen ongelmaa kehittävällä arvioinnilla. Se on toimintatutkimuksen tapainen, mutta enemmän arviointia ja kehittämistä painottava tutkimuksellinen malli, jossa on vahva käytäntökytkentä.

Tuorein esimerkki on oppilaanohjauksen kehittäjien kolmivuotinen tukeminen (kiusaaminen?). Vastaavia moniammatillisen yhteistyön ja organisaatiokulttuurin kehittämishankkeita on tehty joustavan perusopetuksen (Jopo®) ja oppilaiden osallisuuden kehittäjien kanssa.

Kehittävän arvioinnin hankkeissa tutkijoiden uhreina on ollut arviolta 1 000 koulutuksen kehittäjää ja 200 päättäjää usean vuoden ajan. Ja kehitys on kehittynyt.

Makkaraleikkuriin mainiosti soveltuvia aineistojakin on kerääntynyt paljon. Pitäisi varmaan ottaa toimivapaata professorin hommasta, jotta ehtisi kirjoittaa yliopistoa(kin) hyödyttäviä artikkeleita.

Aiemmin Sivistyksessä:

Vapaa sivistystyö sai tutkimusverkoston

Julkaistu: 21.9.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »