Nykytyöväenkirjallisuus kumpuaa markkinakapitalismin kritiikistä

Voidaanko enää puhua työväenkirjallisuudesta muussa kuin historiallisessa merkityksessä? Kyllä sitä löytyy ja vielä varsin elinvoimaisena, vaikka harva kirjailija suostuu liimaamaan moista määritettä rintapieleensä.

Yhden aikakauden työväenkirjallisuuden kuolema ajoittuu 1980-luvun lopulle. Sen jälkeistä aikaa kuvaavat kommunismin romahdus, poliittisen työväenliikkeen ajautuminen kriisiin, uusliberalismin voimallinen tunkeutuminen yhteiskunnan kaikille alueille, luokkatietoisuuden rapautuminen sekä kirjailijoiden privatisoituminen ja tuotteistuminen.

— Luokkatietoisuuden katoaminen ei merkinnyt luokkaerojen katoamista. Yhtä ja yhtenäistä työväen identiteettiä ei enää ole. Jos ennen syrjäytyneet tunsivat kuuluvansa työväenluokkaan, tunne on kadonnut, kiteyttää kansanedustaja ja kirjailija Erkki Tuomioja.

Hän puhui lauantaina 28. elokuuta Tampereella ensimmäisessä Työväenkirjallisuuden päivässä. Tapahtuman järjestivät Kansan Sivistystyön Liitto (KSL), Työväen Sivistysliitto (TSL) ja Työväenmuseo Werstas.

Huono-osaisuus periytyy

Huono-osaisuus ja köyhyys kasautuvat. Lisäksi niin hyvä- kuin huono-osaisuudesta on tullut jälleen periytyvä ilmiö.

Työväenkirjallisuuden päivän osanottajat olivat yksimielisiä siitä, että nykytyöväenkirjallisuus kumpuaa markkinakapitalismin kritiikistä.

Tätä kirjallisuudenhaaraa tutkinut Erkki Sevänen listaa joukkotyöttömyyden, työsuhteiden epävakauden ja pätkätyöt, tuottavuusvaateiden tuoman työn kuormittavuuden, turvaverkkojen haurastumisen ja yhteiskunnan kiinteyden rapautumisen.

Markkinakapitalismin kriitikko ja syrjäytymistä, köyhyyttä ja huono-osaisuutta kuvaava kirjailija ei ole enää sitoutunut poliittiseen vasemmistoon eikä nouse edes työväenluokasta. Eikä hän kuulu sinne itse, kuten klassinen työväenkirjailijan tyyppimääritys rajasi.

Kirjailija Mikko Rimminen kyseenalaistaa jopa kriittisyyden.

— Käytän mieluummin kuvattavaa kohtaan sanaa solidaarisuus. Jos kirjailijassa on edes ripaus solidaarisuutta, se on hyvä asia, hän sanoo.

Rimmisen kirjojen luuseripäähenkilöt ovat luisuneet järjestäytyneen yhteiskunnan ulottumattomiin.

Hyvä tarina vaatii rehellisyyttä

Nykytyöväenkirjailija ei ole tendenssikirjailija eikä aatteellinen julistaja.

— Julistuksellisuus on kääntäen verrannollinen laatuun, Erkki Tuomioja väläyttää kirjallista makuaan.

Tai kuten Kari Hotakainen toimittaja Seppo Puttosen ohjastamassa paneelissa totesi:

— Jokaiseen kuvattavaan henkilöön on pyrittävä menemään puolueettomasti sisälle ja ymmärtämään häntä, hänen tuntojaan ja motiivejaan. Karikatyyrien rakentelu ei luo elävää kirjallisuutta.

Hotakaisen mukaan kaikki teoksen henkilöhahmot luovat todellisuutta.

Koulutus ei tuo turvaa

Markkinakapitalismilta on yhä pienempi joukko suojassa ja miltei kuka tahansa voi pudota, korkealtakin. Pitkä koulutus tai yritteliäisyys ei tule palkituksi turvallisuudella.

Luokkatutkijoiden mukaan kolme neljännestä väestöstä kuuluu työväestöön tai keskiluokkaan. Syrjäytyneitä taas on 14 prosenttia. Suurin osa duunariammateista edellyttää koulutusta ja sosiaalisia taitoja. Samalla markkinakapitalismi kurittaa keskiluokkaa samalla tavalla kuin työväestöä ennen.

— Silti kollektiivinen tietoisuus puuttuu, Sevänen summaa.

Muuttaako kirjallisuus maailmaa

Työväenkirjailijan lajiominaisuuksiksi määritti Raoul Palmgren vuonna 1966 väitöskirjassaan Joukkosydän sen, että kirjailija on taustaltaan työväestöä, edustaa sitä aatemaailmaltaan ja kuvaa työväenluokan ihmisten elämää ja oloja mieluiten omista kokemuksistaan käsin.

Nykykirjailijoihin lajiominaisuudet eivät enää istu.

Mutta jos entisaikojen työväenkirjallisuus pystyi muuttamaan yhteiskuntaa, voiko markkinakapitalismin ja globalisaation kritiikistä ja sen uhreista aiheensa ammentava kirjallisuus muuttaa myös?

Ei kai kirjoja kirjoitettaisi, ellei kirjailija uskoisi tarinansa vaikuttavan lukijoiden kautta yhteiskuntaan jollakin tavalla ja tasolla — vaikka viiveellä.

Aikamme työväenkirjailijat

Työväenkirjallisuuden päivässä listattiin komea joukko nykykirjailijoita, jotka kuvaavat nykyduunareita ja syrjäytyneitä. Rakastakaamme siis listoja!

Näytelmäkirjailijoita:  Juha Jokela, Pasi Lampela, Reko Lundán, Kristian Smeds ja Jouko Turkka.

Prosaisteja: Pasi Lampela, Leena Lander, Mari Mörö, Arto Salminen ja Juha Seppälä. Syrjäytyneiden näkökulmaa tuovat esiin Matti Yrjänä Joensuu, Anna Krogerus, Sirkku Peltola, Reko Lundán, Timo Pusa, Arto Salminen, Hanna Marjut Marttila ja Emilia Pöyhönen.

Dekkaristeja:  Seppo Jokinen ja Leena Lehtolainen.

Kuuntelijan roolissa istuja lisäisi prosaisteihin lähihistoriasta kirjoittavan Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon. Mutta riittäähän heitä muitakin!

Teksti: Anneli Kajanto
Kuva: Artista Filmi Oy

Lisää aiheesta:

Raul Palmgren: Joukkosydän. Vanha työväenliikkeemme kaunokirjallisuus. WSOY 1966.
Aimo Roihinen: Kirja liikkeessä. Kirjallisuus instituutiona vanhassa työväenliikkeessä 1895—1918. SKS 1993.
Jari Erola (tom.): Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Gaudeamus 2010.

Etsintäkuulutettuna työväenkirjailija

Julkaistu: 30.8.2010 klo 7:00

Keskustele aiheesta »