Taidekuva kutsuu vuorovaikutukseen

Katsoja antaa teokselle tulkintansa. Tyko Sallisen Pyykkärit on vuodelta 1911.

Museopedagogi Satu Itkonen madaltaa tuoreella kirjallaan korkeakulttuurin kynnyksiä ja luottaa joka miehen kykyihin taiteen kokijana.

Kolmen kuvaklassikon pikakierros Ateneumissa yhdessä Taidekuvan äärellä -teoksen kirjoittajan Satu Itkosen kanssa vakuuttaa, että kuvan luo on monta reittiä.

— Taide voi puraista odottamatta ja tuntua mahassa asti. Ja joskus se ei taas maistu miltään, hän sanoo.

Taiteilijan totuus ei ole ainoa

Taidekuva herättelee niin aisteja kuin ajatuksiakin. Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa odottaa seinällä: valoisa, huoleton ja hymyilevä teos.

Satu Itkonen ehdottaa aistiharjoitusta: jos olisin kuvassa itse? Pian hiekka ratisee jalkojen alla, aurinko lämmittää, ranskankieliset lasten huudahdukset sinkoilevat.

Entä jos lähestyisin kuvaa tiedollisesti: mitä tuttua 1800-luvun lopun Pariisiin sijoittuvassa maalauksessa on? Tai haastavammin: mitä asioita kuvassa on näytetty ja mitä ei?

Taideteokset voivat olla mietittyjä ja voimakkaita kommentteja aikansa ilmiöihin, mutta taiteilijan totuus ei ole ainoa totuus.

— Herra Taiteilija ei tässä välttämättä ole miettinyt, mitä kuvan imettäjien omille lapsille kuuluu, Itkonen arvelee.

Kuva herättää muistot

Kun muistisairaiden ryhmä istuu Tyko Sallisen Pyykkäreiden edessä, mäntysuovan palanen ja pärekoppa kiertävät kädestä toiseen.

Karkein vedoin maalattu kuva ja kosketeltavat, tuoksuteltavat tavarat herättelevät yhdessä vuorovaikutukseen. Muisti avautuu ja juttu kulkee.

— Mikä muu käyttö taiteella voisi olla jollei vuorovaikutus, Satu Itkonen kysyy.

Yksi seurustelee teoksen kanssa mieluiten kahden kesken, toinen haluaa vaihtaa ajatuksia näkemästään ystävän kanssa.

Yksilön kokemus seuraa kunkin omia muistijälkiä. Pyykkäreiden äänioppaassa Raija Tervomaa kertoo stadin slangilla, kuinka "mutsi tvettas" pyykkiä kerrostalon kivijalan pesutuvassa.

— Roso on hyvästä, se haastaa pohtimaan, Itkonen sanoo.

Teinityttö, joka katsoo rumiksi moitittuja nuoria pyykkäreitä, kiinnittääkin ehkä huomionsa siihen kuinka taiteilija kuvaa naista.

Oma tarina ja kokemus

Pekka Halosen Tomaatteja osoittaa, kuinka pienikin asia riittää teoksen aiheeksi.

— Helppo teos, esteettinen ja ajaton, Itkonen arvioi.

Hän muistaa heti viime kesän ja käyntinsä Houtskärin tomaattiviljelijällä.

— Kaikilla ihmisillä on tarina kuvaan.

Niitä yhdessä jakaessa voi tulla esiin asioita, joita ei toisesta ehkä ole kuullutkaan. Tämä voi rikastuttaa esimerkiksi kuvia katselevien hoitajan ja asiakkaan suhdetta.

Katsojan kokemusta ei voi kuitenkaan koskaan ennakoida. Toiselle Tomaatteja hersyttää veden kielelle, allergikko ahdistuu.

Keppikävellen taiteen ääreen

Koulutuksessa taidekuva voi olla itse opiskelun kohde tai sitten virike, lähtökohta, väline. Kuva toimii esimerkiksi kielten ja kulttuurin opetuksessa tai kirjoittamisen inspiraationa.

Satu Itkonen haluaisi yhdistää myös ruumiin ja mielen kulttuurin: tehdä ryhmän kanssa reippaan keppikävelyn kaupungilla ja katsella julkisia taideteoksia tai tuoda rauhallisen voimistelutuokion taidenäyttelyyn.

Taidemuseotilasta on myös lupa nauttia.

— Taidenäyttely on niitä harvoja paikkoja, jossa ei soi taustamusiikki. Saa olla itsensä kanssa rauhassa.

Teksti: Liisa Lauerma
Kuva: Hannu Aaltonen / Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto